Ihan pakko kertoa Hänestä. Pakko. Pakottava tarve. Vaikka ajattelin, että en koskaan kerro. En ikinä.

Mistä aloittaisin... Mä en tiedä miten me alunperin edes oikein tutustuttiin. Se oli kuitenkin monta, monta vuotta sitten ja liittyi varmasti siihen, että olin Hänen kotikaupunkinsa eräässä päivittäistavarakaupassa ilta-/viikonlopputöissä ja Hän oppi tunnistamaan mut sieltä.

Meidän välillä ei ole ikinä, never ever tapahtunut mitään muuta kuin että Hän on yksi niitä harvoja ihmisiä, joiden kanssa mulla on tutustumisesta saakka ollut järisyttävän kamalan ihanaa kemiaa, joka vain sinkoilee meidän välillä aina, kun nähdään. Jopa silloinkin, kun olin itse varattu.

Hän on sellainen "mun oloinen" mies. Enhän mä tiedä vastaisiko Hän mun ajatuksia, jos oppisin joskus tuntemaan Hänet kunnolla, mutta tämän tuntemisen perusteella Hän sopisi mulle kuin nenä päähän. Ja Hän on ulkoisestikin niin taivaallinen namupala, niin "mun näköinen". Harmi vain, että hän on naimisissa ja kahden lapsen isä.

Ja mulla ei ole mitään, ei kertakaikkiaan ensimmäistäkään aikomusta mennä siihen väliin (enkä usko hänelläkään olevan mitään aikomuksia rikkoa perhettään), eli kunhan näin etäisyyden päästä välillä vähän haaveilen. Joskus vähän enemmänkin. Pitäähän sitä sinkkuihmisellä olla jotain, millä jaksaa päivästä toiseen ;-)...

Näin Hänet eilen. Pitkiä katseita, kuten aina. Niin kutkuttavan tietoisia toistemme läsnäolosta, mutta silti niin pitkä etäisyys, valovuosia. Vaihdoimme muutaman sanankin, mutta jotenkin väkinäisesti. Mulla menee aina vähän pasmat sekaisin, kun Hän tulee lähelle. Tekisi mieli sanoa niin paljon, mutta voi vain vähän. Ja sitten hetki aina katoaa ja hän on poissa.

Kielletty hedelmä, huoh... Hän pääsi jälleen kerran vaimonsa viereen nukkumaan (ainakin oletettavasti) ja mä sain jälleen kerran herätä yksinäseen lauantaihin. Paljon ystäviä ympärillä, mutta silti jotenkin niin yksin. Pelastusta odottaen.

Johanna Kurkela, Olet uneni kaunein: http://www.youtube.com/watch?v=9orWovf1psI