Koko alkuvuoden olen soinut C-duurissa, koska lomareissun odotus teki elämästä tanssia. Mitä lähemmäs loma eteni loppuaan, sitä mollivoittoisempaa alkoi sävel mun sisällä olla ;-)... Ja nyt mä olen tällainen totaalinen mollimölli.

Eilen oli kiva ilta hyvien ystävien kanssa erään ystävän valmistujaisten juhlimisen merkeissä. Silti mun sisällä oli ja on sellainen pohjaton yksinäisyyden ja toivottomuuden tunne.

Eksä oli myös valmistujaisissa, yhteisestä ystävästä kun on kyse. Olemme eksän kanssa nykyään valovuosien päässä toisistamme. Tuntuu, että kerta kerralta meillä on aina vain vähemmän juteltavaa ja kommunikointi on jotenkin tosi nihkeää ja vaivalloista. Sitä on vaikea hyväksyä. Toinen asia, joka vaivaa mua ihan tolkuttomasti on se, että edelleenkin mun sisintä raastaa, että yhtäkkiä monen vuoden jälkeen en ole enää millään lailla osa hänen elämäänsä. Mä en tiedä, että koska tästä toipuu, mutta edelleen se vain näyttää tuntuvan yhtä vaikealta kuulla toisen suunnitelmia, joissa itsellä ei ole enää mitään sijaa.

Illan päätteeksi kävimme baarissa kääntymässä (eksä lähti siinä vaiheessa kotiin) ja siellä mulle iski jotenkin sellainen tyyni varmuus siitä, että mä en varmasti koskaan löydä sellaista ihmistä, jonka kanssa haluaisin viettää loppuelämäni ja perustaa kunnon kodin ja saada lapsia. Ja se oli niin musertava oivallus, että kun aamupäivästä lähdin ajamaan ystävän luota kotiin, itkin koko matkan. Hirveää itsesääliä, tiedän ;-)...

Olen ennen eksää ollut varsin kova deittailemaan ja tutustumaan ihmisiin, mutta ne ihmiset, jotka ovat mua edes jotenkin koskettaneet, mahtuvat yhden käden sormiin. Mä en ihastu saati rakastu todellakaan helposti. En todellakaan. Jotenkin en vain tällä hetkellä näe, että voisin enää ikinä sellaista henkilöä tavata.

Ja mä haluan olla ihminen, joka uskoo ja jolla on toiveikkuutta elämän suhteen.

Mä olen aina halunnut lapsia, perheen. Mulla oli tosi hyvä lapsuus ja edelleen vanhempani seisovat rinnallani elämän tyrskyissä enkä koskaan voi heitä siitä tarpeeksi tästä kaikesta kiittää, joten olen ajatellut, että voin kiittää laittamalla hyvän kiertoon ja antamalla saman rakkauden ja tuen omille lapsilleni. Musta on aivan järjettömän surullinen ajatus, että jos en koskaan saakaan lapsia. Lisäksi tiedän, että äidilleni olisi todella tärkeää saada olla mun rinnalla äitiys ja nähdä lapsenlapsensa, mun lapset. Olen aina välillä ajatellut, että jos äiti vaikka kuolisi ja saisin sen jälkeen lapsen, niin se olisi suuren ilon lisäksi ehkä maailman surullisin asia, että äiti ei olisi jakamassa sitä kaikkea mun kanssa.

Onhan toki mahdollista, että en koskaan edes voi saada lapsia, vaikka se oikea löytyisikin.

Miksi ihmistä ei ole luotu olemaan yksin? Olisi paljon helpompaa, jos olisi vain tyytyväinen omassa yksinäisyydessään eikä tarvitsisi ketään jakamaan tätä ihmeellistä elämää.