Tämä kuntoilu- ja laihdutusprojekti ei jotenkin ole ottanut tulta alleen ja äsken aamukahvia juodessa mä tajusin, et pitänee asettaa ihan kunnon tavoite, jota kohti mennä. Niinpä mä kaivoin kaapista mun "skinny jeansit". Mä en ole koskaan ollut mikään farkkuihminen, mut yhdet ihanat farkut mulla on. En vain ole enää vuosiin niihin mahtunut ;-)... Ne on Onlyn farkut, 28". Nyt ne jämähtää reisien kohdalle. Kamalaa!

Mä laskeskelin, et mun pitää laihtua ainakin 10 kg, että ne mahtuu mulle. Aikamoinen urakka. Jos saisi kilon viikossa veks, niin se olisi reilu pari kuukautta. Ja sen jälkeen edessä on loppuelämän urakka säilyttää ne lukemat.

Mä kattelin ihan tippa linssissä Suurinta pudottajaa, et kuinka ne ihmiset oikein kukoisti urakkansa jälkeen. Jos joku 64-vuotias saa itseltään kymmeniä kiloja pois, niin pitäisi tällaisen perusterveen kolmeykkösen saada karistettua 10 kg tuosta vain.

Pitäisi vain saada tuo korvienväli kuntoon, kun jotenkin vain se herkkujen/ruoan mättäminen tukahduttaa "tuskaa", vaikkakin siitä tulee kahta pahempi morkkis. Varsinainen oravanpyörä.

Eilen oli taas vähän sellainen pohjakosketuspäivä. Olin porukoilla sukulaisia moikkaamassa ja siellä oli mm. mua monta vuotta nuorempi serkku vaimoineen ja 1,5-vuotiaan poikansa kanssa. Ihana perhe! Mutta kyllä se kirpaisee, kun itse on taas lähtökuopissa ja ikää alkaa kuitenkin olla sen verran, että jos sen perheen haluaa perustaa, niin ei tässä kovin montaa vuotta voi enää epäonnistua.

Pahinta tällä hetkellä on se, että vaikka mä jotenkin tiedostan näkeväni asiat toisin sitten jonain kauniina päivänä, kun olen päässyt tästä erosuosta yli, niin tällä hetkellä tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, että ikinä löytäisin "sen oikean", jonka kanssa voisin perustaa perheen. Mä en jotenkin tällä hetkellä edes näe itseäni kenekään kanssa (muiden kuin eksän) ja voin kertoa, et on aikamoinen kynnys uskaltaa edes heittäytyä enää mihinkään ihmissuhdekiemuroihin.

Sitten tässä on sekin, et tässä iässä ihmiset alkaa tulla toiselle kierrokselle. On ex-vaimoa ja lapsia ja kaikkea muuta hankalaa. Mulla on aina ollut sellainen toive, et menisin naimisiin ja saisin lapset sellaisen ihmisen kanssa, joka ei myöskään ole kokenut sitä aiemmin. Jotenkin tuntuu tosi tympeältä, et jos itse kokee kaiken ekaa kertaa ja toinen has been there, done that. Mutta löytääkö tässä iässä enää "ensikertalaisia" ja jos löytää, niin jotain vikaa siinä tyypissä täytyy olla ;-)... Siitä herääkin kysymys, et mitä vikaa mussa on? :-D

Pohjakosketuspäivinä pitäisi tehdä vain iloisia asioita ja kuunnella iloista musiikkia. Mut mä satuin löytämään vanhan Juha Tapion ceedeen, joka tietenkin piti ottaa tallireissulle mukaan. Ja itkuhan siinä tuli, kun niitä biisejä matkalla kuuntelin ja varsinkin, kun tallimatkan varrella ajoin ohi sen hääpaikan, jossa itsekin olisin voinut olla rakkautta juhlistamassa. Siellä oli juhlapukuisia ihmisiä pihalla, eksäkin ehkä heidän joukossaan. Onneksi tallilla ei ollut juuri ketään paikalla ja sainkin rauhassa itkeä tillittää koko matkan, kun hain hobusta laitumelta. Jotenkin se kaikki (mm. leppeä syksytuuli, joka tarttui mun hiuksiin ja toi nenään puidun viljan tuulahduksen) sai mut tuntemaan itseni todella yksinäiseksi ja surulliseksi ja toivottamaksi.

Maastolenkki vähän piristi, mutta kyllä taas takastulomatkalla muutaman kyyneleen sain poskelta pyyhkäistä. Jäin vielä kotipihalle istumaan autoon ja kuuntelin niitä Juha Tapion biisejä ja itkin. Ajattelin, et itketään nyt sitten kerralla kunnolla, et jos vaikka ihan hetkeen ei taas tarvitsisi.

Kamalaa itsesäälivuodatusta ;-), mut kaipa nää tunteet ja ylä-/alamäet on vain käytävä lävitse, et sit jonain päivänä voi katsoa taaksepäin ja todeta, että selvisinpä, lälläslää.