Takana monta päivää itkua ja hampaiden kiristystä. Olen vollottanut ihan hulluna miltei jokaisen sellaisen hetken, kun en ole ollut töissä tai ihmisten kanssa tekemisissä. On ollut ihan supermegaturbohyperpaskat fiilarit. Nyt vaaka on (ehkä) kallistumassa toiseen suuntaan, koska tämä aamu on aika alkanut neutraalisti ja voin kuvitella, että parin päivän päästä elämä saattaa taas olla järjettömän ihanaa. Perhanan PMS.

Nyt mukaan on tullut vielä aivan järkyttävän kamalat alaselkäsäryt. Mä en oikein tiedä, että pitäisikö mun kohta jopa hakea jotain apua näihin oireisiin, koska musta tuntuu, että varsinkin huonot hetket ovat alkaneet pitkittyä. Fyysiset oireet kyllä kestän, mutta noi mielialamuutokset alkavat olla aika sietämättömiä. Elämä ei voisi huonoina hetkinä tuntua yhtään turhemmalta ja toivottomalta ja toisaalta hyvinä hetkinä leijailen jossain todella korkealla ilman mitään syytä.
 
Vähän jopa mietityttää, että voiko tätä enää edes PMS:n piikkiin pistää vai alkaako tämä olla jotain kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Googlailin äsken vähän molempia ja pelottavan paljon tunnistin oireita myös viimeksimainitusta.

Huonoja hetkiä on tosi vaikea edes kuvailla. Jotenkin tuntuu niinkuin eläisin jossain harmaassa usvassa sairaan kaunis maailma ihan siinä käden ulottuvilla, mutta en kuitenkaan yletä siihen. En jaksa nähdä tai innostua hyvistä asioista ympärillä vaan tunnen itseni ja elämäni täysin turhaksi, oloni ihan helvetin yksinäiseksi ja tulevaisuuden täysin toivottamaksi. On sellainen fiilis, että tätäkö se on seuraavat ties kuinka monta kymmentä vuotta. Minkäänlaisia itsetuhoisia ajatuksia ei silti ole koskaan ollut, eli kaipa siellä pinnan alla kuitenkin kytee aina toivo paremmasta huomisesta. Mut on tämä ihan hiton rankkaa. Mä haluaisin olla iloinen ja onnellinen ja nauttia hetkestä ja kaikista ihanista asioista, joita mulla on elämässä, mut tämä mikälie vie kyllä varsin tehokkaasti kaiken ilon elämästä.

Uni on ollut aina huonoina hetkinä pelastus. Toissapäivänä otin pienet torkut töiden jälkeen ennen tallille lähtemistä ja kun heräsin, niin muhun iski aivan järjettömän kamala vitutus, et piti herätä todellisuuteen.

No, niitä parempia päiviä odotellessa ;-)...
 

Joku odottaa lasta. Joku odottaa miestään/naistaan kotiin työmatkalta/viihteeltä/toisen ihmisen luota (tietämättään). Joku odottaa ensisuudelmaa. Joku odottaa pitsalähettiä. Jokainen odottaa jotakin. Ehkä.

Mä odotan elämää. Jos nyt kuolisin, kuolisin vailla tarkoitusta (omasta mielestäni). Mikä maailman surullisin ajatus se onkaan!

Tosin juuri nyt odotan saunan lämpeämistä. Että voin mennä ja löylyttää itseni uuvuksiin, jotta taas huomenna jaksan mennä töihin omana iloisena itsenäni, vaikka sisin huutaa, että tämä ei ole minä, tämä ei ole minulle tarkoitettu elämä kuin hetkittäin.

Avasin neljän aikaan vinkkupullon ajatuksena juoda lasillinen. Join kolme. Koko pullollisen siis itseasiassa. Olen siis vähän ehkä hiprakassa näin vappupäivän kunniaksi ;-)...

Ystäväni soitti pari tuntia sitten, pyysi lenkille. Aloitti lauseen (ties monennenko kerran), että "Herra X aikoo tehdä illalla töitä, joten ajattelin, jos menisimme lenkille". Vittu niin. Että kelpaan silloin seuraksi ja ystäväksi, kun herra X:llä on jotain parempaa tekemistä. Kiitos mutta ei kiitos. Ärsyttää, ärsyttää niin helvetisti. Mua pitää potkaista, jos musta tulee joskus tuollainen. Olen aina pitänyt tärkeänä sitä, että mun ystävät kelpaavat mulle muulloinkin kuin silloin, kun herra X:llä (jota mulla ei siis nyt ole) sattuu olemaan muuta.

Ystäväni (joka sattuu olemaan vielä paras ystäväni koko elämämme ajalta) odottaa siis tällä hetkellä herra X:n vapautumista, ilman mun ihastuttavaa seuraa ;-)...

Mä odotan sen saunan lämpiämistä. Ja sitä elämää. Kohta odotus palkitaan ainakin sen saunan osalta...
 

Tällä päivämäärällä tasan vuosi sitten tulin töistä kotio ja sain ulos ne pitkään huulillani olleet neljä sanaa: mä en jaksa enää. Eksä kysyi, että mitä sä haluaisit tehdä asialle ja mä sanoin, että mä haluan erota. Ja sitten me erottiin.

Nyt on siis käyty vuosikello yksin lävitse (vaput ja juhannukset ja yhteisen kummitytön synttärit ja joulut ja muut) ja huhhei mikä vuosi on ollutkin! Mä luulen, et kaikki yt-hässäkät töissä yms. on pitäneet mut jotenkin pinnalla, niin kummalta kuin se kuulostaakin. Jos mulla olisi ollut aikaa vatvoa näitä yksityiselämän asioita enemmän, niin...

Kävin äsken koiran kanssa aamupissillä ja siellä metsässä tuli itku. Vieläkin vähän itkettäisi. Kaipa tämä tästä any day now, niinkuin Carrie Sinkkuelämässä sanoisi.

Muuten tämä on ollut hyvä viikko ja mulla on ollut ihan hyvä mieli. Olen saanut monta ajatuksen asteella ollutta työasiaa eteenpäin ja muutenkin töissä kaikessa muutoksen myllerryksessä näyttäisi suunta olevan varsin hyvä. Ja yksityiselämässä olen kokenut mm. monta onnistumisen hetkeä ratsastusrintamalla. Niitä ei ole pitkään aikaan ollutkaan, joten tuntuu kivalta. Ja varsan odotus on jo IHAN valtava! Nyt vain peukut pystyyn, että kaikki menisi hyvin.

Elämä on siis ihan hyvää, vaikka vähän suruttaakin.

 

En ole viitsinyt juuri mitään tänne käydä kirjoittelemassa, kun se kaikki kiteytyy yhteen sanaan, joka on itseinho enkä ole jaksanut sitä asiaa repostella. Mutta kaipa sitä voisi muutaman rivin kirjoittaa näin perjantai-illan kunniaksi.

Alkuvuoden tsemppi ja pudotetut kilot ovat taaksejäänyttä elämää. Mulla on ollut syömisten suhteen niin hirveä alamäki menossa, et ei mitään järkeä ja kohta on varmaan jokaikinen pudotettu kilo tullut takaisin. Turvotus on jotain ihan käsittämätöntä.

Esimerkki tältä päivältä: terveellinen lounas töissä, mutta kotona kaksi pientä lihapiirakkaa nakilla, Daim-suklaapatukka, pussillinen Ässämix-karkkeja, puoli pussia Pågensin pikkukorvapuusteja, useampi paahtoleipä kera meetwurstin ja juuston. Sairasta. Ja nälän kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Eli sama meno on alkanut taas kuin mitä ennen vuodenvaihdetta. Älytöntä ahdistukseen mättämistä. Masentavaa. Ruoansulatus on ihan sekaisin.

Ilonpilkahduksia on ollut viime aikoina varsin vähänlaisesti. Tai oikeastaan niitä on varmaan paljonkin, mut jotenkin ne tuppaa hukkumaan tämän harmaan mielialan alle. Enkä mä nyt tarkoita, et eläisin jatkuvasti jossain harmaassa pöpperössä, et kyllähän mä päivittäin saan kiksejä erinäisistä asioista ja nauran ja ilakoin kollegoiden ja ystävien kanssa, mut silti taustalla on ammottava tyhjyys ja ahdistus, jota sitten sillä hiton ruoan ja herkkujen mättämisellä yritän täyttää.

Mut ilonaiheista päästäänkin mun lemppariaiheeseen, nimittäin varsan odotukseen, joka alkaa olemaan kyllä jo ihan huipussaan! :-) H-hetki onjo tosi lähellä. Jotenkin se on ollut aiemmin niin kaukainen ajatus, kun kaikkinensa olen suunnitellut tätä projektia jo vuosia ja tiineysaika on hevosilla aika pitkä, joten vasta nyt se on alkanut oikeasti konkretisoitua. Että meille tulee pieni hevosenalku. Ihan kohta. Ihanaa! :-)

Töissä mennään joutokäynnillä. Töitä on tasaisen tappavaan tahtiin ja arki jatkaa kulkuaan, mut isojen / lähiaikoina tapahtuvien muutosten vuoksi kaikki on jotenkin seisahtunutta, odottavaa. Avauduin esimiehelleni ajatuksistani oman tulevaisuuteni suhteen, koska nyt juna näyttää olevan menossa oman osaamisen ja intressien osalta hurjaa vauhtia täysin väärään suuntaan.

Nyt täytyisi saada itseään niskasta kiinni ja löytää se alkuvuoden elämänilo takaisin. Miksen vain voisi olla tyytyväinen elämääni...

 

Pitkäperjantai. Istun sohvalla edessä höyryävä jauhelikahastike-perunamuusi -valmisruoka (joka on muuten yllättävän hyvää, vaikka haisee pahalle) ja kaksi palaa juusto-kinkku-kurkku -voileipää. Ja mä mietin, et voiko oikeasti mitään säälittävämpää olla ;-)...

Mä olen alkanut vähän inhota niin juhlapyhiä kuin aivan normaaleja viikonloppujakin. Tuntuu niinkuin ne jotenkin ilkkuisi mulle, että sinä säälittävä olento, miehetön ja lapseton. Vaikka mä inhoan välillä töitänikin, niin jotenkin arki on helpompi kestää, koska silloin ei ehdi liikoja mietiskellä tai kaivata elämäänsä mitään.

Pitäisi lakata naamakirjassakin hengailu. Masentaa entisestään, kun lukee ihmisten postauksia kuinka yksi on perheensä kanssa onnellisenä siellä, toinen täällä, kolmas ties missä...

No, huomenna sentään tulee yksi sinkkuystävä kylään. Laitetaan ruokaa, saunotaan ja ammennetaan vähän romantiikkaa elämään hömppäleffoilla. :-) Ollaan hyvä parivaljakko; toinen masennuslääkityksellä (hän) ja toinen viittä vaille lääkityksen tarpeessa (minä).

Että hyvää Pääsiäistä vaan itse kullekin säädylle!

 

Ihan pakko kertoa Hänestä. Pakko. Pakottava tarve. Vaikka ajattelin, että en koskaan kerro. En ikinä.

Mistä aloittaisin... Mä en tiedä miten me alunperin edes oikein tutustuttiin. Se oli kuitenkin monta, monta vuotta sitten ja liittyi varmasti siihen, että olin Hänen kotikaupunkinsa eräässä päivittäistavarakaupassa ilta-/viikonlopputöissä ja Hän oppi tunnistamaan mut sieltä.

Meidän välillä ei ole ikinä, never ever tapahtunut mitään muuta kuin että Hän on yksi niitä harvoja ihmisiä, joiden kanssa mulla on tutustumisesta saakka ollut järisyttävän kamalan ihanaa kemiaa, joka vain sinkoilee meidän välillä aina, kun nähdään. Jopa silloinkin, kun olin itse varattu.

Hän on sellainen "mun oloinen" mies. Enhän mä tiedä vastaisiko Hän mun ajatuksia, jos oppisin joskus tuntemaan Hänet kunnolla, mutta tämän tuntemisen perusteella Hän sopisi mulle kuin nenä päähän. Ja Hän on ulkoisestikin niin taivaallinen namupala, niin "mun näköinen". Harmi vain, että hän on naimisissa ja kahden lapsen isä.

Ja mulla ei ole mitään, ei kertakaikkiaan ensimmäistäkään aikomusta mennä siihen väliin (enkä usko hänelläkään olevan mitään aikomuksia rikkoa perhettään), eli kunhan näin etäisyyden päästä välillä vähän haaveilen. Joskus vähän enemmänkin. Pitäähän sitä sinkkuihmisellä olla jotain, millä jaksaa päivästä toiseen ;-)...

Näin Hänet eilen. Pitkiä katseita, kuten aina. Niin kutkuttavan tietoisia toistemme läsnäolosta, mutta silti niin pitkä etäisyys, valovuosia. Vaihdoimme muutaman sanankin, mutta jotenkin väkinäisesti. Mulla menee aina vähän pasmat sekaisin, kun Hän tulee lähelle. Tekisi mieli sanoa niin paljon, mutta voi vain vähän. Ja sitten hetki aina katoaa ja hän on poissa.

Kielletty hedelmä, huoh... Hän pääsi jälleen kerran vaimonsa viereen nukkumaan (ainakin oletettavasti) ja mä sain jälleen kerran herätä yksinäseen lauantaihin. Paljon ystäviä ympärillä, mutta silti jotenkin niin yksin. Pelastusta odottaen.

Johanna Kurkela, Olet uneni kaunein: http://www.youtube.com/watch?v=9orWovf1psI

 

Koko alkuvuoden olen soinut C-duurissa, koska lomareissun odotus teki elämästä tanssia. Mitä lähemmäs loma eteni loppuaan, sitä mollivoittoisempaa alkoi sävel mun sisällä olla ;-)... Ja nyt mä olen tällainen totaalinen mollimölli.

Eilen oli kiva ilta hyvien ystävien kanssa erään ystävän valmistujaisten juhlimisen merkeissä. Silti mun sisällä oli ja on sellainen pohjaton yksinäisyyden ja toivottomuuden tunne.

Eksä oli myös valmistujaisissa, yhteisestä ystävästä kun on kyse. Olemme eksän kanssa nykyään valovuosien päässä toisistamme. Tuntuu, että kerta kerralta meillä on aina vain vähemmän juteltavaa ja kommunikointi on jotenkin tosi nihkeää ja vaivalloista. Sitä on vaikea hyväksyä. Toinen asia, joka vaivaa mua ihan tolkuttomasti on se, että edelleenkin mun sisintä raastaa, että yhtäkkiä monen vuoden jälkeen en ole enää millään lailla osa hänen elämäänsä. Mä en tiedä, että koska tästä toipuu, mutta edelleen se vain näyttää tuntuvan yhtä vaikealta kuulla toisen suunnitelmia, joissa itsellä ei ole enää mitään sijaa.

Illan päätteeksi kävimme baarissa kääntymässä (eksä lähti siinä vaiheessa kotiin) ja siellä mulle iski jotenkin sellainen tyyni varmuus siitä, että mä en varmasti koskaan löydä sellaista ihmistä, jonka kanssa haluaisin viettää loppuelämäni ja perustaa kunnon kodin ja saada lapsia. Ja se oli niin musertava oivallus, että kun aamupäivästä lähdin ajamaan ystävän luota kotiin, itkin koko matkan. Hirveää itsesääliä, tiedän ;-)...

Olen ennen eksää ollut varsin kova deittailemaan ja tutustumaan ihmisiin, mutta ne ihmiset, jotka ovat mua edes jotenkin koskettaneet, mahtuvat yhden käden sormiin. Mä en ihastu saati rakastu todellakaan helposti. En todellakaan. Jotenkin en vain tällä hetkellä näe, että voisin enää ikinä sellaista henkilöä tavata.

Ja mä haluan olla ihminen, joka uskoo ja jolla on toiveikkuutta elämän suhteen.

Mä olen aina halunnut lapsia, perheen. Mulla oli tosi hyvä lapsuus ja edelleen vanhempani seisovat rinnallani elämän tyrskyissä enkä koskaan voi heitä siitä tarpeeksi tästä kaikesta kiittää, joten olen ajatellut, että voin kiittää laittamalla hyvän kiertoon ja antamalla saman rakkauden ja tuen omille lapsilleni. Musta on aivan järjettömän surullinen ajatus, että jos en koskaan saakaan lapsia. Lisäksi tiedän, että äidilleni olisi todella tärkeää saada olla mun rinnalla äitiys ja nähdä lapsenlapsensa, mun lapset. Olen aina välillä ajatellut, että jos äiti vaikka kuolisi ja saisin sen jälkeen lapsen, niin se olisi suuren ilon lisäksi ehkä maailman surullisin asia, että äiti ei olisi jakamassa sitä kaikkea mun kanssa.

Onhan toki mahdollista, että en koskaan edes voi saada lapsia, vaikka se oikea löytyisikin.

Miksi ihmistä ei ole luotu olemaan yksin? Olisi paljon helpompaa, jos olisi vain tyytyväinen omassa yksinäisyydessään eikä tarvitsisi ketään jakamaan tätä ihmeellistä elämää.

 

Lomaltapaluu + hormonihirmuviikko = bad bad bad combination :-(

Paluu harmaaseen arkeen menkkoja edeltävänä ranteet auki -viikkona on ajoituksellisesti pahin mahdollinen... Tää viikko on ollut suoraan sanottuna suoraan peffasta ja syvältä sieltä. Mä vannon taas kerran, että en ikinä enää lähde lomalle, kun se lomaltapaluu on näemmä aina näin rankkaa. Huoh.

Mulla on ollut tässä kahden päivän repsahdusputki päällä syömisten suhteen (hyvää jatkoa lomareissun pitsadieetille ;-). Eilen nimittäin joku sisäinen riivaaja otti musta vallan ja mulla oli koko päivän sellainen olo, et nyt kamalasti kaikkea mässyä heti mulle kiitos. Kotimatkalla pinnistelin ja sain lyhyen ylivallan riivaajasta, koska en kurvannut kaupan kautta, mutta kotona riivaaja pääsi taas niskan päälle ja pisti mut penkomaan kaikki kaapit läpi ja löytyihän jonkun kaapin syövereistä Geisha-konvehteja joulun jäljiltä. Ja kun nekään ei riittäneet, niin pakastimesta kelpasi syötäväksi puoli levyä piparitaikinaa. How sick is that! Yritin ryhdistäytyä, mut tänään töiden jälkeen piti vetää loppuosa taikinasta ja loput Geishat. Että silleen.

Nyt ei auta kuin ottaa itseään niskasta kiinni ja yrittää taas nousta tästä suosta. Elämä tuntuu vaan taas niin pirun harmaalta, tylsältä ja tarkoituksettomalta, et tuntuu olevan tarve täyttää se tyhjyys jollain...

 

Äh, pääkoppa on niin täynnä sinkoilevia ajatuksia, että en saa niistä kiinni sitten niin millään!

Paljon olisi siis jaettavaa, mutta ehkäpä pitää antaa hetki aikaa, että kaikki ajatukset ehtivät loksahdella omille paikoilleen. Pähkinänkuoressa voisi kuitenkin todeta, että takana on itkettävän ihana loma ja silti eilinen kotiinpaluukin oli melkein kivuton, koska kevätaurinko oli lupauksia täynnä, mutta tyhjään kämppään palaaminen tuntui varsin raastavalta.

Olen herännyt ja noussut ylös kello neljältä aamuyöstä, kun sisäinen kello oli sitä mieltä, että pitäisi siirtyä aurinkovarjon alle palmun katveeseen loikoilemaan ;-)... Ei ole aurinkovarjoa eikä palmuja enää näköpiirissä, mut nousin kuitenkin ylös ja näin ennen kello seitsemää olen nauttinut ja aamukaffen, purkanut matkalaukun, pessyt kohta toisen koneellisen nihkeää lomapyykkiä ja äsken kävin koiran kanssa aamulenkillä ja totesin, että ehkäpä huominen töihinpaluukin on aavistuksen verran oletettua helpompaa, koska siellähän on jo ihan valoisaa. :-) 

Nyt joku tintti visertää ikkunan takana ja mä istun tässä koneella ja pidättelen itkua enkä tiedä itkeäkö ilosta vai surusta, kun on niin helvetin kipeän kepeä olo ja mä mietin, että ehkä mun pitäisi vaan mennä takaisin nukkumaan tämä sekava olo pois, mutta kun on niin pirun levoton olo, ettei pysty ,ei kykene eikä uskalla pysähtyä...

Jotenkin tällä hetkellä on niin totaalisen onnellinen olo ja toisaalta ihan valtavan järkyttävä ihmisen ja kosketuksen ikävä ja mä haluaisin niin kovin, että tässä vieressä olisi nyt joku pitämässä kovaa kiinni ja jakamassa tämän ihmeellisen hetken, että ihan sattuu ja tekisi mieli huutaa ääneen.

 

Huomenna on SE päivä! :-)

Tämä on ollut varsinainen tehoviikonloppu. Olen pessyt useita koneellisia pyykkiä, silittänyt ranteet kipeinä, käynyt hoitamassa tallihommia, tavannut ihaNaisia ystäviä, siivonnut, leikannut koiran kynnet, käynyt salilla etc. etc. etc. Nyt on matkalaukku pakattu, käsimatkatavarat koossa ja kohta pitäisi painua unten maille, koska ensin pitäisi jokunen tunti jaksaa huomenna keskittyä vielä työasioihinkin. Sen jälkeen vuorossa on hyvin ansaittu LO-MA! Jei!

Mä olen niin ylpeä ja iloinen itsestäni, että pääsin jopa laihdutuksen osalta TÄYSIN siihen tavoitteeseen, johon halusinkin tähän mennessä päästä! Urakka jatkuu toki vielä tämän jälkeenkin, mutta on todella hyvä fiilis, kun oikeasti on saanut itseään niskasta kiinni ja löytänyt liikkumisen (ja elämän) ilon.

Nyt suljen koneen ja annan vuodatuksen tauota ainakin pariksi viikoksi.